Ympäristöaktivismini vaiheita

Huolestuin ympäristön tilasta ensi kertaa kunnolla noin 16-vuotiaana, kun tutustuin Pentti Linkolan ajatuksiin. Linkola teki nuoreen minuun suuren vaikutuksen. Aktivismin siemen oli kylvetty itämään.

Rakastin luontoa retkeillen ja valokuvaten. Liityin Greenpeacen jäseneksi, samoin Vegaaniliittoon. Siinä vaiheessa ajattelin sen riittävän. Tuin jäsenyydelläni minulle tärkeitä asioita ja koin tekeväni jotain ympäristön hyväksi.

Tuoreena, kiihkeänä kasvissyöjänä julistin vegetarismin ilosanomaa pyytämättä kaikille, joihin satuin törmäämään. Opinnoissani tein esitelmän kasvissyönnin ympäristövaikutuksista otsikolla Vegetaristinen luomu-Suomi. Seisoin luentosalissa ja paasasin kaksi tuntia kasvissyönnin kaikinpuolisesta potentiaalista pelastaa maailma ekokatastrofilta. Silloin sanoma ei oikein uponnut kuulijoihin, mutta jälkikäteen olen tuuminut, että oli siinä kaikesta fanaattisuudesta huolimatta myös vissejä totuuden jyväsiä.

Jonain opiskeluvuonnani liityin ympäristöjärjestö Dodo ry:hyn ja olin hyvin aktiivinen luonnonsuojelija jonkin aikaa. Olin mukana järjestämässä monenlaisia tapahtumia ja kuljin soihtua kantaen - kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti - läpi pimeän talven. Sitten elämään tuli muuta tohinaa ja ympäristöaktivismi jäi taas joksikin aikaa hiljaisemmaksi taustavireeksi.

Työelämässä päästessäni (tai joutuessani) vääntämään kunnallispoliitikkojen ja johtavien viranhaltijoiden kanssa milloin mistäkin ympäristöasiasta minua syytettiin liiallisesta vihreydestä. Vihreä toki olinkin! En oikein tykännyt luonnon kannalta kohtalaisen hyvien tavoitenäkemysteni liudentumisesta latteiksi kompromisseiksi, tai tulemisesta tyystin lytätyiksi. Politiikka on monesti rumaa ja raadollista, sen työelämä eri kuntien virastoissa minulle opetti ennen kuin singahdin pysyvästi ulos oravanpyörästä.

Monta vuotta minulla meni etupäässä mielenterveysaktivismin parissa, ja ne olivat hyviä vuosia, mutta jossain vuodenvaihteen 2023-24 tienoilla havahduin: mielen sairauksiin liittyvä stigma ja sairastuneiden asema yhteiskunnassa ovat aivan todellisia ongelmia, mutta niitä vähättelemättä globaalisti kaikkien elollisten elämään vaikuttaa valtaisa, akuutti ongelma ja se on ilmastohätätila. Ellei ilmastokriisiin puututa, ei meillä kohta ole etuoikeutta taistella vähäisempien ongelmien ratkaisemiseksi; kohta kenelläkään ei ole enää kivaa, kun maapallo kuumenee ja äärimmäiset ilmasto-olot pilaavat ihmisten ja eläinten elämät.

Perinteiset ympäristöliikkeet tuntuivat mielestäni tehottomilta, aikaansaamattomilta ja turhan kesyiltä. Niinpä hyppäsin mukaan Elokapinaan. Suomi syytää miljardeja euroja ympäristölle haitallisiin tukiin, ja samanaikaisesti leikkaa miljardeja sieltä, missä jo ennestään menee kurjasti (muun muassa terveydenhuollosta ja sitä kautta lempilapseltani mielenterveydeltä.) Ei tunnu reilulta eikä kohtuulliselta millään muotoa. On siis kapinoitava, koska muut keinot eivät tunnu tepsivän. Voi toki olla, että tämäkin pyristely on turhaa, eikä ilmastotuhoa enää voi millään pysäyttää, mutta apatiaan ei siitäkään huolimatta ole mitään syytä valahtaa.