Vapaaehtoinen mielenterveystyö
Minut motivoi mielenterveysaktivistiksi halu päästä kaltaisteni pariin. Se oli kaihertanut epämääräisesti jossain mieleni sopukoissa hyvinkin parikymmentä vuotta, ehkä kauemminkin. Tuntui, ettei kaltaisiani ollut missään - vaikka kuitenkin tiesin, että meitä on Suomessa keskisuuren kaupungillisen verran. Missä kaikki olivat? Kaipasin vertaisuutta, samanmielisyyttä; halusin jakaa yhteisen kokemusmaailman sellaisten kanssa, jotka tiesin oleviksi, mutta jotka olivat minulta vielä kätkössä.
Opiskeluaikoinani pohdin toisinaan, olisiko juttelemisessa mielen ongelmia kokevien kohtalotoverien kanssa ideaa. Hautasin tuolloin kuitenkin ajatuksen nopeasti. Enhän minä mikään hullu sentään ollut! Se oli 1990-luvun loppua ja sen ajan stigmaa. Mieluummin koetin olla normaali, vaikka en oikein koskaan ollut päässyt perille siitä, kuinka sellainen ollaan. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, että murehdin vuosikaudet aivan turhaan asioita, joissa ei oikeasti ollut mitään hävettävää.
Vuonna 2008 koitti vauhdin pysähdys, liidon loppu, iskeytyminen suoraan seinään kesken työviikon. Romahdus, pitkä sairausloma, palaaminen työelämään niin ja näin, äitiysloma, irtisanoutuminen, uusi työ ja uudelleen päin seinää. Sain työkyvyttömyyseläkkeen 40-vuotislahjaksi.
Kaksisuuntaiset ry
Olin ollut eläkkeellä jo tovin enkä vieläkään tuntenut ketään kaltaistani. Se harmitti. Stigman kanssa oli ikävä elää terveiden maailmassa. Hain kiivaasti omaa viiteryhmääni ja viimein sen löysin - valtakunnallinen Kaksisuuntaiset ry aloitteli aktivoitumistaan yhtäällä ja minä toisaalla. Vuoden 2017 alusta tempauduin mukaan toimintaan, imeydyin nosteeseen - vai olinko kenties itse luomassa sitä nostetta myös? Tarjosin yhdistykselle kuvallisen osaamiseni. Suunnittelin sille logon ja muuta kuvitusta, ja kohtasin vertaisia, joita olin kukaties koko elämäni ajan etsinyt, ja nyt viimein löysin.
Perustin kotikaupunkiini vertaistukiryhmän kaksisuuntaista mielialahäiriötä sekä skitsoaffektiivista häiriötä sairastaville yhdessä vertaistoverini kanssa. Vedimme ryhmää yhdessä pari vuotta, kunnes muutin pysyvästi maalle. Niihin aikoihin minusta tuli myös yhdistyksen ensimmäinen kunniajäsen sekä sen hallituksen varapuheenjohtaja. Yhdistysaktivismini oli puhjennut kukkaan. Tulin myös yhä tietoisemmaksi siitä, kuinka karusti stigma minua ja kaltaisiani runteli. Kuinka tavattoman surullista oli, että yli miljoona suomalaista ei haluaisi minua tai jotakuta kaltaistani naapurikseen! Ja kuinka tavattoman tietämätöntä.
Olin lopulta kolme vuotta Kaksisuuntaiset ry:n puheenjohtaja, 2021 - 2023. Ajatukseni on, että liian pitkäksi aikaa ei kannata jämähtää mihinkään asemaan, ja niinpä jättäydyin pois yhdistyksen hallitustyöstä vuoden 2023 lopussa. Aktivismini jatkuu jossain toisessa muodossa tulevinakin vuosina. Ainakin yhdistyksen blogiin suunnittelen jatkossakin kirjoittavani, ja kuvitushommia edelleen tekeväni.
Jos ihminen pysyy hiljaa, kukaan ei myöskään voi kuulla häntä. Hiljaisuus ei anna hyvien ihmisten tulla esiin. Joku huonokin voi jäädä paljastumatta. Yhdessä hento äänemme vahvistuu. Yhdessä voimme paremmin.
Sairaudentunnottomuus - romahdus - tiedostaminen. Tie ymmärrykseen käy usein tuskallisen kautta. Leima on lyöty - mutta nainen ei ole lyöty. Matka jatkuu.
Mielenterveyden keskusliitto
Vuonna 2020 Kaksisuuntaiset ry asetti minut ehdokkaakseen Mielenterveyden keskusliiton liittovaltuustoon kaudelle 2021 - 2023. Mielisairaiden asema yhteiskunnassa ei ole sama kuin mieleltään terveeksi oletettujen, tämä on edelleen valitettavan selvää - tämän tiedostaen ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä vaikuttamaan tilanteeseen mahdollisimman tehokkaasti. MTKL on valtakunnallisena kattojärjestönä siihen oivallinen kanava.
Miksi käytän sanaa mielisairas? Sehän ei oikein ole poliittisesti korrektia nykyisin. Soveliaampaa on käyttää vaikkapa sellaista sanaa kuin "mielenterveyskuntoutuja" tai "mielenterveystoipuja." Mielestäni nämä sanat ovat kuitenkin vähätteleviä. Miksi sairas ei saisi olla sairas? Eihän ole sydänterveyskuntoutujiakaan, vaan kyllä he ovat rehdisti sairaita. Se on ihan ok. Ei tarvitse olla terveyskuntoutuja. Sairas kelpaa siinä kuin tervekin. Ei uusi nimi tee asioista kevyempiä ja vähemmän vakavasti otettavia, sairas on edelleen ihan yhtä sairas, vaikka nimitystä onkin koetettu liudentaa. Stigma kukoistaa, vaikka sairaalla on uusi otsikko.
Painostavaksikin koen tuon kuntoutumiseen ja toipumiseen viittaamisen - huolimatta siitä, että siinä saattaa olla ensi alkuun positiivinen ja toiveikas vivahde. "Mielenterveyskuntoutuja" antaa vihjeen siitä, että sairas ei kelpaa sellaisenaan, vaan hänen täytyy koettaa vimmatusti kuntoutua ja toipua, pinnistellä ollakseen mahdollisimman normaali, poiketakseen mahdollisimman vähän - silloinkin, kun pinnistely on tuloksetonta ja ainoastaan turhauttaa. Edustamani potilasryhmä sairastaa elinikäistä sairautta. Se on tragedia niin yksilön kuin koko yhteiskunnankin kannalta. Sen kanssa pitäisi saada rauhassa elää omien voimiensa mukaan. On ihan ok olla sairas. Sekin on ihmisyyttä. Haluan sen riittävän. Ennen kaikkea haluan, ettei kenenkään tarvitse enää hävetä traagista asiaa, johon on itse täysin syytön.
Tulin valituksi liittovaltuustoon, vieläpä kirkkaasti kelpo äänimäärällä! Toivoin, että saisimme yhdessä tehtyä maailmasta paremman, suvaitsevamman ja vapaamman paikan elää - pala kerrallaan. Paikan, johon mahtuvat niin terveet kuin sairaatkin, sovussa, tasa-arvoisina, ilman häpeää omine äänineen. Yhdessä.
Totesin kuitenkin lopulta, että ääneni saattaa kantaa kauemmas ja vaikuttavammin muita kanavia - esimerkiksi YouTube-kanavaa pitkin! Tulin siihen tulokseen, etten pyri enää toiselle valtuustokaudelle, vaan teen mieluummin vaikkapa omia, mielenterveyteen liittyviä videoitani tubeen.