Tieni vasemmistoliiton jäseneksi on ollut pitkä ja polveileva. Olen äänioikeutetun ikäni kuluessa jakanut ääniäni monelle suunnalle, protestoiden tai myötäeläen, mutta aina osallistuen! Äänioikeus on iloinen oikeus. Olemme etuoikeutettuja, koska siitä on tullut meille itsestäänselvyys. Käytetään ääntämme aina kun se on mahdollista!

Nuoruuden protestiääneni - sivumennen sanoen protestiääni on yhtä hyvä ääni kuin puolueuskollinen tapaäänikin - vaihtuivat opiskeluaikojeni ympäristöhuolien sävyttämiin heleänvihreisiin ääniin. Ne puolestaan kallistuivat työuraa yrittävän, toimistovaatteissa olonsa hieman orvoksi tuntevan mutta kovasti pinnistävän nuoren aikuisen cityvihreyteen. En kuitenkaan liittynyt vihreiden jäseneksi, koska en kokenut sitä luita myöten omaksi aatteelliseksi kodikseni.

Ajattelin pitkään, etten ole varsinaisesti poliittisesti aktiivinen, vaikka äänestinkin aina innokkaasti. Työelämän ja mielen sairauden yhdessä muodostama turbulenssi sai minut toisiin aatoksiin. Työkyvyttömyyseläkkeelle päädyttyäni hakeuduin mielenterveysaktivismin pariin. Potilasjärjestön puheenjohtajana tajusin, että tämähän on poliittista toimintaa, vaikka ei puoluepoliittista olekaan. Ja poliittinen toiminta oli oikeastaan aika mahtavaa!

Oman haavoittuvuuden ja kuolevaisuuden oivaltaminen sai minut oivaltamaan myös, että yhteiskunta on juuri niin hyvä kuin mitä se on heikoimmilleen. Haavoittuvimpia jäseniään suojeleva yhteiskunta on hyvä kaikille, ei vain niille, jotka kiitävät taloudellisen menestyksen kultasiivin. Näissä mietteissä käänsin päättäväisesti selkäni kaikelle, mitä arvokartan oikea laita piti sisällään.

Havaitsin kallistuvani hiljaksiin yhä lähemmäs arvokartan vasenta alanurkkaa, ja totesin vihreät makuuni liian oikeistolaiseksi. Mietin: entä jos kartta loppuu kesken? Tulevatko anarkia, poliisi ja käräjät? Tässä vaiheessa hyppäsin mukaan Elokapinaan ja kävin kiukkuisena istahtamassa pääkaupungin kadulla. Keino sekin, mutta totesin, että henkilökohtaisesti kuitenkin istun mieluummin ensisijaisesti siellä, missä päätökset tehdään, ja vasta toissijaisesti kadulla, jos suinkin voin valita.

Todella pitkien pohdintojen jälkeen päätin heittää näennäisen sitoutumattomuuteni jorpakkoon ja ryhtyä avoimesti puoluepoliittiseksi. Tajusin, että vasemmistoliitto on juuri se puolue, jota sisimmässäni haluan edustaa ja jonka teesit allekirjoitan. Aktivoiduin siinä määrin, että pyrin puolueen riveistä Vesilahden kunnanvaltuustoon keväällä 2025. Se melkein onnistui - sain kuudenneksi eniten henkilökohtaisia ääniä koko kunnassa. 76 kertaa kiitos siis. Suhteellisen vaalitavan vuoksi jäin todella täpärästi rannalle valtuustosta. Kutkuttavaa, vähän harmittavaa ja sitten toisaalta kuitenkin aika jees.